Pidin juhlapuheen talvisodan päättymisen muistopäivän tilaisuudessa Keravan kirkossa 13. maaliskuuta 2025. Muutokset puhuttaessa mahdollisia.
Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja lotat,
arvoisat veteraanien puolisot ja lesket,
kirkkoherra Markus Tirranen,
arvoisat keravalaiset, hyvät kuulijat,
Aikalaiset ovat muistelleet Suomen kesää vuonna 1939 poikkeuksellisen lämpimänä. Juuri sellaisena, mitä Suomen suvi on parhaimmillaan. Vielä tuolloin ei tiedetty, että vain muutaman kuukauden kuluttua maailmanpalo, joka myöhemmin tultaisiin tuntemaan toisena maailmansotana, leviäisi Euroopasta myös Suomeen. Kesä 1939 muodostui käännekohdaksi, viimeiseksi rauhan kesäksi, jonka kauneutta eivät vielä varjostaneet ne synkät myrskypilvet, jotka jo kerääntyivät horisontissa itärajamme takana.
Talvisota syttyi Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen marraskuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1939. Hyökkäys alkoi ilman sodanjulistusta. Vaikka tapahtumien vyöry oli käynnistynyt Euroopassa jo aiemmin Saksan hyökättyä Puolaan, oli sodan syttyminen Suomen ja Neuvostoliiton välille silti järkytys kansalle. Vielä tuolloin ei tiedetty, että Saksa ja Neuvostoliitto olivat hyökkäämättömyyssopimuksensa salaisessa lisäpöytäkirjassa määritelleet Suomen osaksi Neuvostoliitolle kuuluvaa vallan etupiiriä.
Talvisodassa rintamalle lähdettiin yhdessä ja palveltiin yhdessä isänmaan hyväksi. Sotamiehet ja lotat.
Taisteluissa kaatui myös keravalaisia. Talvisodassa isänmaan puolesta henkensä antoi 22 Keravan miestä, joita muistamme sankarivainajina. Omien miesten kohtalo sodassa oli koko Keravan kohtalo.
13. helmikuuta 1940 sankarimultiin saateltiin ensimmäinen Keravan poika, tykkimies Toivo Mikael Järvinen. Hän ja muut Keravan sankarivainajat lepäävät Keravan ja Tuusulan sankarihautausmailla. Heidän muistonsa vaaliminen on meidän tämän päivän suomalaisten kunnia-asia ja suuri velvollisuus.
Kerava oli talvisodan syttyessä vielä nuori kauppala. Jo silloin Kerava oli rautatien risteyspaikka ja lisäksi teollisuuden keskittymä. Näiden tosiasioiden vuoksi oli olemassa suuri vaara sille, että Keravaa pommitettaisiin vihollisen toimesta. Näin tapahtuikin, kun Keravaa pommitettiin helmikuun alussa vuonna 1940. Totaalinen sota ei rajoittunut etulinjaan, se heitti vakavan uhan koko kansakunnan ylle.
Moni keravalainen osallistui talvisodan sotaponnistuksiin myös kotirintamalla. Väestönsuojelutyö, ilmavartiointi ja ilmatorjuntayksiköiden järjestäminen olivat korvaamattoman tärkeitä tehtäviä. Aktiivinen kotirintamatyö ja ihmisten osallistuminen puolustustyöhön esti vihollisen yritykset tuhota Keravaa. Jokaisen panoksella oli merkitystä, kun vaakalaudalla oli isänmaan vapaus ja tulevaisuus.
Keravalla tapahtui pienen kauppalan mittakaavassa se, mistä talvisota teki koko maailmalle Suomen tunnetuksi. Keravalaisten, koko kansakunnan tavoin, rivit tiivistyivät ulkoisen uhan edessä. Ylivoimainen vihollinen sai suomalaiset paiskaamaan yhteistyön kättä, jotta Suomi selviytyisi. Riippumatta iästä, ammatista, koulutuksesta tai tulotasosta. Eturintamalla ja kotirintamalla oli vain yksi yhteinen tavoite. Rauhan ja vapauden varmistaminen kaikille suomalaisille, lyömällä Neuvostoliiton julmat pyrkimykset.
Itsenäisyyden puolustamisesta ja vapautemme turvaamisesta maksettiin valtava hinta. Talvisodan taisteluissa kaatui yli 25 000 suomalaista ja noin 44 000 haavoittui. Sodassa menehtyi yli tuhat siviiliä. Suomi ei menettänyt itsenäisyyttään, mutta joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle Suomenlahden ulkosaaret, Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan, Kalastajasaarennon ja osia Sallasta. Talvisodan rauhan seurauksena menetetyt alueet muodostivat jopa kaksitoista prosenttia Suomen maa-alueesta.
Raskaista rauhanehdoista huolimatta talvisodan ihme oli tosiasia. Talvisodan perintönä elämään jäi väkevä kertomus siitä, kuinka yhtenäisenä pieni kansakuntamme selviytyi ylivoimaiselta uhalta. Tätä tarinaa meillä on kunnia siirtää eteenpäin sodan kokeneelta sukupolvelta aina seuraaville sukupolville.
Hyvät kuulijat,
Sataviisi päivää kestänyt talvisota päättyi tasan 85 vuotta sitten 13. päivänä maaliskuuta 1940.
Kokoontuessamme tänään muistamaan talvisodan tapahtumia ja päättymistä, riehuu sota Euroopassa meistä vain 1 300 kilometrin päässä. Venäjän julmaa hyökkäyssotaa Ukrainassa on jatkunut jo yli kolme vuotta. Ukraina seisoo Euroopan ja vapauden etuvartiossa, puolustaen myös länsimaisia arvojamme.
Hyökätessään oikeudetta Ukrainaan Venäjä teki valtavan virheen. Venäjä arvioi väärin ukrainalaisten taistelutahdon ja kyvyn puolustaa kotimaataan. Venäjä arvioi väärin myös Yhdysvallat ja Euroopan, jotka tulivat nopeasti Ukrainan tueksi. Sodan syttymisen jälkeen Suomikin on antanut Ukrainalle tukea yli kolme miljardia euron edestä. Ukrainan tukea on edelleen jatkettava, kunnes vapaus saa voiton.
Sota Ukrainassa on nostanut suomalaisten mieliin talvisodan tapahtumat. Yhtymäkohdat talvisodan ja Venäjän hyökkäyssodan väillä ovat ilmeisiä. Kuten Suomi talvisodassa myös Ukraina on uhmannut idästä tulleen hyökkääjän odotuksia nopeasta voitosta. Helsinkiin tai Kiovaan ei marssittu päivissä, eikä hyökkääjää toivotettu tervetulleeksi. Ukrainaakin on kannatellut kolme vaikeaa vuotta kansakunnan vahva yhtenäisyys ja ukrainalaisten halu taistella maansa koskemattomuuden ja vapauden puolesta.
Tänä vuonna sodassa Ukrainassa on alkanut uusi vaarallinen vaihe, jonka lopputuloksella voi olla maanosamme turvallisuudelle kauaskantoisia seurauksia. Yhdysvaltain tuore presidentti on avannut keskusteluyhteyden sodan aloittaneen Venäjän kanssa ja pyrkii käynnistämään rauhanprosessin sodan päättämiseksi. Se, miten ja millaisin ehdoin rauhanprosessi etenee, on vielä paljolti hämärän peitossa.
Pidän vaarallisena puheita, joissa rauhaa Ukrainaan yritetään rakentaa sanelemalla ja yli ukrainalaisten, samalla Euroopan sivuuttaen. Vaikka sodan päättyminen on varmasti meidän kaikkien toiveissa, ei kestävää rauhaa Ukrainaan voida saavuttaa ehdoilla, jotka eivät ole ukrainalaisten itsensä kohtuudella hyväksyttävissä. Tästä periaatteesta emme saa tinkiä, tai rauhassa kylvetään vain uuden sodan siemen.
Hyvät kuulijat,
Venäjän Krimin miehitys vuonna 2014 ja kahdeksan vuotta myöhemmin täysimittainen sota Ukrainassa ovat järkyttäneet maanosamme turvallisuustilannetta. Viime vuodet olemme joutuneet elämään poikkeuksellisen epävakaata ja myrskyisää aikaa turvallisuuspoliittisessa ympäristössämme. Näköpiirissä ei ole nopeaa paluuta siihen vakaampaan aikaan, jossa sota Euroopassa tuntui kaukaiselta ja jopa epätodelliselta ajatukselta. Siihen ajatukseen oma sukupolvenikin ehti jo tottua.
Muutokset turvallisuusympäristössämme saivat myös Suomen, yhdessä Ruotsin kanssa, hakeutumaan puolustusliitto Naton jäseneksi. Ratkaisu oli muuttuneessa tilanteessa oikea ja vakaasti harkiten tehty. Suomen nopea hakeutuminen puolustusliittoon, rinta rinnan naapurimme Ruotsin kanssa, oli jälleen yksi osoitus meidän suomalaisten kyvystä yksituumaisuuteen, kun kyse on maamme turvallisuudesta.
Mitä rajummin turvallisuuspolitiikan vakiintuneet mannerlaatat jalkojemme alla nyt liikkuvat, sitä tärkeämpää on Suomessa säilyttää maltti ja vakaa harkinta sekä sanoissa että teoissa. Tässäkin epävarmuuden ajassa kuitenkin muutama tosiasia on ennallaan. Suomelta on ollut suurta viisautta kaikkina aikoina pitää huolta uskottavasta puolustuksesta, korkeasta maanpuolustustahdosta ja aktiivisesta kansainvälisestä yhteistoiminnasta. Meillä on ollut kansakuntana malttia ylläpitää ja rakentaa vahvaa puolustuskykyä silloinkin, kun muualla Euroopassa puolustuskykyä on ajettu alas.
Näistä turvallisuuden ja puolustuksen peruskivistä on pidettävä huolta jatkossakin, samalla toimien vahvana, rakentavana ja aktiivisena osana sekä puolustusliitto Natoa että Euroopan unionia. Ne muodostavat Suomelle kaikkein tärkeimmät turvallisuuspoliittiset yhteisöt tänään ja tulevaisuudessa. Pidän myönteisenä sitä, että vastikään eduskunnalle annetussa valtioneuvoston puolustusselonteossa on pitäydytty puolustuskykymme ylläpitämisen ja kehittämisen pitkissä perinteissä ja linjauksissa. Ne antavat hyvän pohjan rakentaa puolustuskykyämme ajan vaatimuksiin vastaten myös tulevina vuosina.
Hyvät kuulijat,
Talvisodan muisto ja veteraanisukupolven valtava perintö ovat edelleen vaalimisen arvoisia. Tässä epävarmuuden ajassa ne ovat jopa ajankohtaisempia kuin pitkään aikaan. Kaveria ei jätetä -hengen ja vahvan yhtenäisyyden merkityksen lisäksi kohtalonvuosiimme liittyy myös kolmas tärkeä opetus.
Talvisodan ihmettä ei nimittäin olisi tapahtunut, jos kansalaiset eivät olisi kokeneet maataan puolustamisen arvoiseksi. Neuvostoliiton hyökkäystä edeltäneet vuosikymmenet suomalaista yhteiskuntaa oli rakennettu kaukonäköisesti. Maata oli viety eteenpäin uudistuksin, jotka vahvistivat vielä sisällissodasta toipuvan kansakuntamme yhtenäisyyttä. Haavat alkoivat vähitellen umpeutua.
Hauraan yhteiskuntajärjestyksen perustaa vahvistettiin ja kahtia jakautunutta kansaa tuotiin yhteen rakenteellisilla uudistuksilla, jotka lievensivät kansalaisten kokemaa epävarmuutta ja epätasa-arvoa. Maareformin, yhä laajenevien perusoikeuksien ja oppivelvollisuuslain kaltaisilla edistysaskeleilla rakennettiin Suomesta parempaa yhteiskuntaa, samalla lujittaen kansakunnan kokemaa yhtenäisyyttä.
Talvisodan syttyessä kansa todella koki, että Suomessa on paljon puolustettavaa ja kotimaa on puolustamisen arvoinen. Rintamalla puolustettiin kotia, vapautta, uskontoa, sivistystä ja toimeentuloa. Se sai kansalaiset pitämään yhtä etulinjassa ja kotirintamalla, ylivoimaiselta tuntuneen hyökkääjän edessä. Neuvostoliitto oli sokea sille edistykselle ja kansallisen yhtenäisyyden rakentamiselle, mitä Suomessa oli tapahtunut sisällissodan jälkeen. Neuvostoliitto arvioi Suomen väärin. Suomi ei taipunut.
Talvi- ja jatkosotaa sekä Lapin sotaa seurasi raskas jälleenrakentamisen aika, jonka saatossa jatkettiin sotia edeltäneiden vuosikymmenten ponnisteluja paremman ja eheämmän yhteiskunnan rakentamiseksi. Jälleenrakentamisen kovina vuosina rakennettiin se yhteiskuntamme vahva perusta, jonka varaan on ollut mahdollista rakentaa tänä päivänä maailmalla tunnettu hyvinvointivaltiomme.
Pidetään jatkossakin huolta siitä, että jokainen suomalainen kokee Suomen puolustamisen arvoiseksi.
Yhteiseksi kotimaaksi, jossa ketään ei jätetä. Siihen me kaikki voimme vaikuttaa.
