Sama kaiku on askelten

Kolumni on ilmestynyt Keski-Uusimaan Puheenvuoro-palstalla 18. heinäkuuta 2014

Jälleen uusi ikäluokka ryhtyi opettelemaan marssitahteja viime viikon maanantaina, kun uusi ikäluokka astui asepalvelukseen. Pelkällä ihastuksella ei tätäkään rutiinia pystytty loppuun asti toimittamaan. Asevelvollisuuden vastustajat vasemmalta oikealle ryhtyivät räksyttämään totuttuun tapaansa. Asepalveluksen vastustajille armeija on pelkkää sortoa ja ihmisoikeuksien poljentaa.

On totta, että miesten pakollinen asepalvelus on käynyt maailmassa harvinaisuudeksi. Erityisen harvinainen tapa kotimaan puolustamiseksi se on Euroopassa. Suomen lisäksi vain Kreikka passittaa nuoret miehensä ja vapaaehtoiset naiset sotataitoa opiskelemaan.

Harvinaisuus ei kuitenkaan tarkoita tarpeettomuutta. Vaikka latinaa ei juuri kukaan enää puhu äidinkielenään, ei se yksin riitä perusteeksi kielen unohtamiselle tai sen opiskelumahdollisuuksien poistamiselle. Jos kaksi oravaa kolmesta päättää hypätä ikkunalaudalta autotielle, pitääkö kolmannenkin?

Maailmasta löytyy monenlaisia kulttuurien sulatusuuneja. Harva asevelvollisuuden vastustaja muistaa, että sellainen löytyy myös meiltä Suomesta. Ehkäpä yksi tehokkaimmista ja toimivimmista.

Pakollinen asepalvelus on yhden sortin kulttuurien sulatusuuni. Nuoret erilaisista kodeista ja kultturitaustoista pannaan tekemään yhteistyötä, yhteisten päämäärien saavuttamiseksi. Lopputuloksena on ystävyyksiä, joita tuskin syntyisi samalla tapaa siviilimaailmassa.
Armeijassa kranaatinheitintä kokoavat ja vessoja siivoavat niin rikkaiden kuin köyhienkin lapset. Molemmat oppivat samaa nöyryyttä ja samoja taitoja. Työttömän lapsi oppii pankkiirin lapselta ja toisinpäin. Myöhemmin illalla työttömän lapsi piffaa pankkiirin pojalle pullakahvit sotilaskodissa. Missä muualla näin pääsee käymään?

Armeija opettaa, ettei ihmisen taustalla ole mitään merkitystä sille, kuka ihminen lopulta on. Kun yllä on armeijan harmaat, tosiluonne nousee esiin. Jokainen oppii arvioimaan kanssaeläjää sanojen ja tekojen kautta, ilman ulkoisia vaikuttimia. Rikkaus tai köyhyys ei ole luettavissa kenenkään kasvoilta.

Sitä paitsi, missä muualla syntyy yhtä ainutlaatuista, sukupolvia yhdistävää ja laadukasta huumoria, kuin sotaväessä? Entisen yksikköni luutnantti kysyi kerran sulkeisharjoituksessa, mikä yhdistää rannikkojääkäriä ja Raamatun Moosesta? ”En tiedä, herra luutanantti”, vastasin. ”Kumpikin kellui kaislikossa ja itki”, luutnantti vastasi.

Hymyilyttää vieläkin. Anteeksi epäkorrektiuteni, jos olet rannikkojääkäri. Minä en ollut eikä ollut se luutnanttikaan.